tiistai 5. helmikuuta 2013

 

Monilajitreenaamista


Nyt ollaan ratsastettu vaihteeksi sillä paremmalla aallonpuolikkaalla ja viimeisen viikon aikana on tullut juostua noin 70 kilometriä. Tämän lisäksi olen kipitellyt erikokoisten pallojen perässä seitsemän kertaa ja liikunnallisten viikkotuntien mittari pysähtyi neljääntoista. Kuntokin alkaa hiljalleen nousemaan ja lenkeillä näkee jonkinmoisia valonpilkahduksiakin vaihteluksi normaalille mattamustalle.


Sunnuntaina juoksentelin 20 kilometriä, joista ensimmäiset 12 km PK1 (noin 4.50/km) ja loput kahdeksan PK2 (noin 4.25/km). Viime vuonna näihin aikoihin vauhdit olivat huomattavasti alhaisemmat, joten ehkäpä tästä voisi tulla jotakin. Tosin tuo tavoiteltu neljän minuutin kilometrivauhti tuntuu silti aika hirvittävän kaukaiselle, varsinkin kun sitä täytyisi pitää yllä yhtäjaksoisesti 42 km ja risat.


Eilen kävin ensiksi toteamassa Kiiston treeneissä vieraillessani, että kerrankin olen tehnyt fiksun päätöksen siinä, etten ole tehnyt pelaajasopimusta ylemmille tasoille. Nyt on taas tavallaan tullut jalkapallosta ns. mitta täyteen. Pallon perässä on mukava juosta, kunhan sitä on kohtuudella ja tämänhetkinen pari viikkokertaa tuntuisi olevan juuri nyt liikaa, jotta oma mielenkiintoni pysyisi korkealla lajia kohtaan. Joten nyt otan pienen tauon/harvennuksen jalkapallosta, vaikka uusi alasarjatouhu onkin kieltämättä varsin kiinnostavaa kaikessa uutuuden viehätyksessään ja jopa omituisuudessaan. Vitosdivarin nousijajoukkueessa on samaan aikaan hauskaa ja huikean hämmentävääkin, kun FC Jukolan alasarjakonkarit tekevät juttuja omalla tavallaan.


Eilisten jalkapallotreenien jälkeen kävin illansuussa lönköttelemässä Mikan kanssa puolisentoista tuntia (15km), jolla sain vähän palauteltua sunnuntain "raskaamman" lenkin aiheuttamia jumeja kropassa. Kahteen päivään tuli siis juostua noin 35 kilometriä ja se pisti ajattelemaan niiden kavereiden kovuutta, jotka jaksavat vetää 20 kilometrin lenkkejä päivittäin. Hattua täytyy nostaa ja samalla kenties kehottaa tutkituttamaan heidän oma hatun alapuolinen alueensa ;)


Mikan kanssa pohdittiin lenkin aikana, että on kyllä todella mahtavaa, että on ikänsä harrastanut monia eri lajeja. Nytkin huomaan, että päivästä toiseen yhtä ja samaa lajia harrastamalla mielenkiintoni ottaa kovia kolhuja yllättävänkin nopeasti. Nuorempana "täytyi" päättää, että mitä lajia sitä rupeaa harrastamaan ns. tosissaan, niin kävin silti säännöllisesti pelailemassa monia muitakin lajeja. Välillä sain toki huomata, ettei tämä ollut aina kaikkien mieleen, mutta onneksi pidin pääni. Nyt saa mukavaa vaihtelua, kun pystyy vaihtelemaan vaikka päivittäin lajista toiseen ja silti saada laadukkaita treenejä tutuissa sekä yllättävänkin tasokkaissa joukkueissa.


Nykytrendinä tuntuu olevan, että yhä nuorempien täytyisi tehdä päätöksiä lajivalinnan suhteen ja alkaa panostamaan vain yhteen lajiin. Itse olen asiasta käytännössä täysin eri mieltä. Olen saanut monista eri lajeista ennen kaikkea runsaasti hyviä ystäviä ja tämä on loppupeleissä terveyden ohella se tärkein asia, mitä eri lajit ja urheilu ylipäätään ovat minulle antaneet.


Ajatellaanpa vaikka 12-vuotiaiden jalkapallojoukkuetta, niin korkeintaan muutama kahdestakymmenestä jatkaa harrastusta aikuisiälle. Ja noista jäljelle jäävistä muutamista vain häviävän pieni murto-osa saa joskus rahaa pelaamisestaan. Itse uskon, että parhaimmillani olisin päässyt pelaamaan vaikkapa muutaman pelin Veikkausliigassa. En silti ole katunut päivääkään, että olen pelannut ja harrastanut eri lajeja puolitosissani. Ystävät, kokemukset ja laaja lajikirjo ovat varmasti antaneet enemmän kuin, mitä olisin saanut satsaamalla nuoruudesta lähtien ainoastaan yhteen lajiin. Aivan maailman huipulle tähtäävien on toki valintansa jossain vaiheessa tehtävä, mutta he ovatkin pieni murto-osa urheilevasta kokonaisuudesta ja huipuistakin löytyy lajivalintansa myöhemmin tehneitä.


Monta on enemmän kuin yksi ja monipuolisuus on hyödyllistä. Pakotettaessa lapsia valitsemaan ainoastaan yksi laji tehdään karhunpalvelus suurelle joukolle tenavia sekä yhteiskunnalle. Yhden lajin harrastajat lopettavat liikunnan kokonaan helpommin kuin monipuolisemmin liikkuvat. Lajikirjon ja -kokeilun ollessa laajempi, niin siitä voi helpommin valita sen oman tai omat lajinsa, joita voi harrastaa läpi elämän. Lajeja voi vaihtaa, mutta tärkeintä on liikkua. Vierivä kivi ei sammaloidu, vaikka ei sammalessakaan mitään vikaa ole. Leponeuvojani on aina kehunut vuolain sanoin tuuhean sammalikon tarjoamaa herkullisen levollista nautintoa ja rauhaa. Sammalikko saa kuulemma sielunkin soimaan.


Älä tyydy yhteen, sillä tarjolla on enemmänkin. Älä valitse vain yhtä, vaikka valinta onkin sinun. Anna itsestäsi laajemmalle, niin saat takaisin runsain verroin enemmän.

3 kommenttia:

  1. Kiinnostavaa pohdintaa useiden lajien harrastamisesta! :) Oma ajatukseni on nykyään se, että tosi hyvä, että lapsena ja nuorena oli useita lajeja. Kun yhteen kyllästyi jonkin ikäisenä tai joukkuelajin joukkue kuoli joidenkin nuorten muuttaessa muualle opiskelemaan, jäi vielä monta lajia, joihin keskittyä. Ei loppunut urheilu täysin. Toisaalta olen itsekin sitä mieltä, että rahkeet olisivat riittäneet paljon korkeammalla futiksessa, jos oisin vain sitä pelannut. Nyt taas tuntuu siltä, että monilajisuudella (ts. korvaavilla lajeilla) voisi mahdollistaa sen, että paikat eivät hajoa pelkästä juoksemisesta. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia kommentista! Saisi muutenkin ihmiset kommentoida omia kantojaan, jotta saisi itsekkin mietiskellä eri näkökulmia asioihin/tapoihin. Tuskinpa kaikki nyt aina samaa mieltä asioista ovat?? ;)
    Tuosta paikkojen hajoamisesta olen samaa mieltä. Ei ole kyllä muutamaan vuoteen mitään suurempaa huilia joutunut pitämään, ehkäpä juuri tuon monipuolisuuden takia! Samoilla linjoilla siis mennään =)

    VastaaPoista
  3. Tulee aina mieleen Jarno Tenkula, joka vaihtoi yleisurheilun futikseen 14-vuotiaana. Tekniikka ja pelinluku oli onnetonta, mutta kulttistatus Veikkausliigassa taattu. :)

    Tähänhän on monta oikeaa vastausta, joista syntyy ristiriitoja ja lisää kysymyksiä. Lajivalmennuksen ja lasten liikuntapolitiikan järjestämistä helpottaisi, jos lapsi tietäisi itse mitä haluaa, mihin hänellä on parhaimmillaan mahdollisuudet ja millä painotuksilla urheileminen tuottaisi optimaaliset hyödyt sekä urheilullisen että sosiaalisen kehityksen kannalta. Eli monisyinen kaverit ja terveys vs. menestys/lopettaminen -dilemma, joka aniharvan kohdalla esittäytyy näin mustavalkoisena varsinkaan siinä iässä, jossa päätöksiä tehdään. Ongelmia syntyy, jos päättäjinä tai vaikuttajina ovat tietämättömät tai muuten vain osaamattomat ihmiset, joten seuroilla ja vanhemmilla on tässä iso vastuu.

    Tärkeintä on kai pyrkiä tarjoamaan mahdollisuus kaikkeen. Ei voida vähentää mahdollisuuksia tavoitella huippua vain sen takia, että sen saavuttaminen on äärimmäisen epätodennäköistä, ja koska se voi pahimmillaan tehdä hallaa yksilölle ja yhteiskunnalle. Suomen urheiluskenestä tutut "kaikki pelaa" -kampanjat ovat lähtökohtaisesti hyvällä asialla, mutta himmentävät lasten kilpailuviettiä ja lopulta muokkaavat urheilusta synonyymin liikunnalle, mikä menee kirjoissani yhdessä yritysten naiskiintiöiden kanssa kategoriaan "surulliset asiat". Toisaalta on luotava edellytykset monipuoliseen harrastamiseen höntsätasolla. Kaikilla pitää voida olla kivaa, mutta ei huippu-urheilun kustannuksella.

    VastaaPoista