Korvaushoidossa 

En edes viitsisi myöntää, mutta taas on saanut tehdä töitä saadakseen itsensä ulos ja lenkille. Ja toisaalta en ole niitä töitäkään jaksanut tehdä kuin ABB:lla, joten juokseminen on jäänyt taas lähinnä kirmailuun pallon perässä. Tuon koukuttavan pyöryläisen perässä on tullut juostua sitäkin enemmän ja kylläpä se jostain syystä onkin taas tuntunut maistuvalta! Viime viikolla ryntäilin niin salibandy-, jalka- kuin futsalpallonkin perässä yhteensä viitisen kertaa. Tuollaista ei ollut ennen tätä tapahtunut enää muutamaan vuoteen.

Korvaavana treeninä nämä pallopelit ovat erittäinkin mainioita, sillä jalkapalloa pelatessa tulee huomaamatta juostua eri mittaisia intervallityylisiä spurtteja ja louhikkokosketuksetkin saadaan hyötykäyttöön. Siinä samalla tulee vedettyä hyvä VK-treeni huomattavasti yksinäistä pururataa miellyttävämmällä tavalla. Toki tässä tullaan taas siihen, miksi se ero näihin "oikeisiin" juoksijoihin on ja tullee aina olemaan merkittävä, mutta kukin tallustaa tavallaan ja omien tavoitteidensa mukaan.

Sunnuntain salibandyottelussa, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, tuli varmaan juostua jonkinmoinen henkilökohtainen ennätys. Arvelisin, että sen 40-minuuttisen aikana, jonka tämä peli kesti (ottelu päättyy, mikäli ero on 12 maalia) oma syke pyöri varmasti suurimman osan ajasta sadanseitsemänkymmenen (170) paremmalla puolella. Tämä aiheutti sellaistakin kapinaa, että vatsan ylimääräinen sisältö ei enää totellutkaan yksisuuntaista kulkusuuntaa, vaan yritti vimmaisesti pyrkiä ylävirran vikareitille. Sisäinen liikennepoliisini kävi armottoman kamppailun noita liikennerikkureita vastaan, mutta lopulta kaikki saatiin pysäytettyä ennen täydellistä katastrofia. Ottelun aikana tuli mietittyä, että melkoisen treenin olisin saanut lenkkipolulla vetäistä, mikäli tavoitteena olisi ollut ajaa itsensä yhtä loppuun kuin nyt. Oliko tuossa sitten mitään järkeä kenenkään tai minkään kannalta, niin siitä voidaan olla montaa mieltä. Ja kerrotaan nyt sekin, että pelasin nimenomaan täystyrmäyksen saaneessa joukkueessa.

Yhtä kaikki… eiköhän pääasia ole se, että harjoituksesta nauttii, mikäli motivaation olisi tarkoitus säilyä pidemmällekin ajalle. On parempi miettiä jotakin muuta mielekästä, jos lenkkipolku ei houkuttele ja toteuttaa se eikä jäädä sohvan ja herkkukaapin ristituleen. Hyviä vaihtoehtoja korvaaviksi lajeiksi löytyy monia ja hiihto on varmasti se suosituin meidän suomalaisten keskuudessa. Luistelu on näin talvisin toinen mainio vaihtoehto, sillä siinä syke nousee, hiihdon tavoin, helposti peruskuntoalueelle, mutta tasaisemman menon vuoksi jalat eivät rasitu yhtä paljon kuin juostessa. Tai sanotaan näin, että meno voi olla tasaista, mikäli luistimilla pysyy pystyssä eivätkä sukset mene ristiin. Tosin sekin on totta, etteivät siinä jalat eniten rasitu, vaikka luistimilta tulisikin heittäydyttyä tai sukset kuitenkin menisivät ristiin.

Kävin ennen ensimmäistä maratoniani paljon uimassa ja räpiköiminen on vallan loistava liikuntamuoto lenkkien päälle, koska samalla lihakset pääsevät hyvin palautumaan raskaan lenkin jälkeen. Tässäkin auttaisi, mikäli lajiosaaminen olisi hallussa ja näinhän se ei osaltani ole. Oma tekemiseni näyttää lähinnä siltä kuin olisin Amityn kesälomasaarella ja olisin juuri havainnut epämiellyttävän kesävieraan lähestyvän evä vedenpintaa halkoen. Tiedä sitten, mutta voihan näistä eloonjäämiskamppailuistani olla jotain apua maratonin viimeisillä kilometreillä.

Tällä kertaa tällaista, palataan asiaan.