Riikan reissu (reisilleen)

Reissusta on palattu ja olotila ei nyt mikään järin huikea ole. Riika näytti taas parhaita puoliansa lomanvieton kannalta, mutta varsinkin juoksenteluun sää oli aivan mahdoton. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta enkä usko valehtelevani kovinkaan paljon, jos sanon lämpötilan olleen varmaankin +30°C. Ihmisiä tipahteli pitkin matkaa ja ambulanssit kuljettelivat yhtenään uupuneita matkantekijöitä sairaalaan. Juomapisteet oli tällä kertaa ainakin oman kokemukseni mukaan hyvin hoidossa, mutta vilvoittavia "suihkuja" olisi saanut kyllä olla huomattavasti enemmän. Käsittämättömän kovia ovat ne ihmiset, jotka tuolla kelillä maaliin selvisivät. Hattua nostan ja suuresti arvostan!
 

Joku ei taida kuulua kuvaan =)

Mutta sitten on näitä kavereita, jotka ei loppuun asti pystynyt taivaltamaan. Ja minähän kuulun siihen joukkoon. Luovuttamisen lordi, pettymyksen paroni, keskeyttämisen kuningas, yksinkertaisesti luuseri. Nämä tunteet ovat päällimmäisenä mielessä, vaikka eipä tuo rikkinäinen jalka taivaltamista ainakaan helpottanut tuossa paahteessa. Lauantaina kokeilin juoksemista ensimmäisen kerran lähes viikkoon ja joka askeleella tuntui kuin raastinraudalla hermopäitä hellittäisiin. Päätin kuitenkin mennä lähtöviivalle, vaikka loppu saattaisikin olla edessä saman tien.

Lähtönumero oli aikaisen ilmoittautumisen sekä tavoiteajan vuoksi niinkin pieni kuin 70 ja tämän johdosta löysin lähtöviivalla itseni tummien miesten vierestä. Jotenkin tuli semmoinen olo, että nyt taidetaan painia pikkuisen eri painoluokassa niiden kavereiden kanssa. Näinhän se toki onkin, sekä kirjaimellisesti että juoksuvauhdillisesti. Kaverit karkasivat heti lähtöpamauksen kuultuaan horisonttiin, mutta oma horisonttini pysytteli sen jälkeenkin mustana kuin pimein yö. Missään ei näkynyt majakkamaisia pelastavia valonpilkahduksia, vaan purjehdin säkkipimeässä henkisten sekä fyysisten karikoiden ahdistellessa.

Jalka ei tosiaan ollut ihan parhaassa tikissä ja tämän johdosta jouduin muuttamaan juoksutyyliäni enemmänkin kantapäävoittoiseksi. Tämä pakollinen tekniikkamuutos toi kisaan taas oman mausteensa ja juoksemisesta tuli varsinkin reisille melkoinen koettelemus. Jo ensimmäisen kympin aikana tein henkisesti varmastikin väärän päätöksen ja annoin itselleni luvan luovuttaa puolimatkan jälkeen, mikäli jalka ei turru siihen mennessä. Olisin tyytynyt vähempäänkin kuin pinkfloydmaiseen “miellyttävästi turtaan”, mutta en tavoittanut edes siedettävää tunnetta hammasta purressani ja kauheaa hellettä vastaan taistellessani.
 

Maratonin jälkeen otettu kuva kertoo karua kieltään nilkan kunnosta

 
Jalan piikkiin ei silti voi kaikkea laittaa, vaan huonossa lopputuloksessa osasyynsä oli myös liian innokkaalla alkuvauhdilla. Ensimmäinen kymppi kulki melkeinpä järjestään alle neljän minuutin kilometrivauhtia ja syke paineli aivan liian korkealla. Puolikkaan täyttyessä olin himmaillut vauhtia pikkaisen ja puolikas menikin juuri tavoiteajan mukaan 1.26. Tässä vaiheessa peli oli kuitenkin jo menetetty; sekä henkisesti että fyysisesti. En kehdannut jättäytyä radalta suuren yleisön edessä ja olinkin lönkötellyt 27 km täyteen, kunnes löysin sopivan kohdan siirtyäkseni takavasemmalle. Mietin vielä tuossakin kohdassa, että jospa nyt vain vauhtia himmaamalla antaisin mennä loppuun saakka, mutta uskon tehneeni oikean päätöksen. Nyt ainakin sain hyvän treenin ja pystyn aloittamaan uuden harjoittelun seuraavaa haastetta varten kenties jo viikon kuluttua.
 
Mitä tästä puolesta vuodesta sitten jäi käteen? Jaa-a.. Projekti lähti hyvin käyntiin, mutta loppua kohden vastoinkäymisiä rupesi pulpahtelemaan turhankin tiiviiseen tahtiin. Elämäntilannekaan ei varmaankaan aivan paras mahdollinen perheenlisäyksen vuoksi ollut, mutta paremmalla asioiden järjestämisellä tuo seikka ei olisi vaikuttanut näin paljon liikkumiseen. Monesti tuli jäätyä kotia väsymykseenkin vedoten, vaikka silloin olisi sitten voinut tehdä lyhyemmän lenkin. Nämä ovat tekosyitä, jotka näkyvät lopputuloksessa karulla tavalla. Niitä tekosyitähän löytyy, mutta niistä olisi päästävä eroon, mikäli tavoitteet toteutuisivat vielä tämän vuoden aikana.

Alkuun taisin sanoa kokeilevani treenaamista lailla oikeiden maratoonareiden ja nyt nuo niin toiveikkaan uhmakkaat sanat saavat lähinnä huvittuneen hymyn huulille. Eiköhän tämä nyt ole monelle tullut aika selväksi, että tyylini on ja tullee olemaan melkoista pomppimista paikasta toiseen huolimatta siitä, että laatisinkin suuria suunnitelmia pidemmälle aikavälille. Koko ajan pitää tapahtua jotakin, muuten tämä ei ole minun elämääni. Ei se varmasti ole paras lähtökohta maratonille, mutta onhan tuollakin nyt jonnekin asti päästy. Tällä kertaa jopa 27 kilometriin :o
 
Kujanjuoksija vaikenee nyt ainakin hetkiseksi, mutta uudet haasteet ovat jo oven takana. Ehkä palaamme estradille näiden uusien juttujen osalta, ehkä emme. Suurkiitokset kaikille lukijoille, nyt koneet kiinni ja lenkille!