No fear - Ei tekosyitä!

Taas on tullut aika tämän tylsän, ärsyttävän, mukaansatempaavan ja rakastettavan harrastuksen. Apuja on taas kyselty ja tällä kertaa niistä voisi olla hyötyäkin, jos vain itse niitä kykenen toteuttelemaan. Jälleen kerran veisaan siis samaa virttä, mutta tässä on taas tullut vuosi mittariin lisää ja ehkäpä sitä jotain on sitten oppinutkin… No tuskinpa, mutta eipä tässä ikuisesti juosta, joten kyllähän noita vinkkejä olisi varmaan syytä kuunnella. Omin avuin tässä on kuitenkin neljä maratonia juostu ja melko vaihtelevat ovat tuntemukset maratonin aikana olleet.

2011 Tukholmassa meni maratonneitsyys. Aika kului 3.16 ja matkasta jäi hyvä maku. Sytytti kipinän.

2012 Riika. Kaikki osui kohdalleen ensimmäisellä Latvian matkalla. Aikaa kului tällä kertaa 2.57 ja maalissa tuntui, että nopeampikin aika olisi saattanut olla saavutettavissa. Tuollaiseen loppuaikaan kipitettiin pääasiassa nelikilometrisillä lenkeillä kahteen otteeseen päivässä  ja viikkokilometrien olleessa parhaimmillaankin juuri ja juuri yli 50 km. Tuon lisäksi nahkakuulaa tuli jahdattua parisen kertaa viikossa.

2013 Riikan romahdus ja keskeytys. Kilometrejä harjoituksissa määrällisesti enemmän kuin edellisvuonna, mutta eipä se näkynyt missään. Matkantekoa ei myöskään auttanut jalkapallossa viikkoa ennen maratonia räjähtänyt nilkka. Pojan syntymä ja sitä seuranneet valvotut kuukaudetkin saattoivat hieman vaikuttaa.

2014 Riika. Ennakkovalmistautumiset olivat varmasti paremmat kuin aiemmin tekemäni. Siitä huolimatta kokemus oli ehdottomasti kauheinta, mitä juostessa on tullut koettua. Kroppa ei kestänyt ja viimeinen kymppi rämmittiin koko ylävartalo krampissa. Hengittäminen oli hyvinkin vaivalloista ja juomisesta ei tarvinnut haaveillakaan. Aika 3.00.10.

Eli mitäs noista opittiin… jalkapallo kieltolistalle maratonia edeltäväksi viikoksi, enemmän juoksukilometrejä eikä lihashuoltoa kannata unohtaa. Joku treeniohjelmakin voisi olla tarpeen, jotta tulisi juostua monipuolisemmin. Ja tietenkin lastenteon viimeinen vaihe kannattaa unohtaa samalta keväältä (kuten myös ihan noin muutenkin)... 

Taas kuitenkin mennään! Riikan maratonille on jälleen kerran ilmoittauduttu Ruutupaitojen juoksujaoston kanssa. Hieno, raskas ja pitkä matka on edessä ennen kuin taas seisoskellaan lähtöviivalla numerolappu rinnassa. Kaikki on kuitenkin sen arvoista! Tällä kertaa ei käytetä tekosyitä, nyt nautitaan!

Kääntäkäämme katseemme vallitsevaan tilanteeseen

Tällä hetkellä kaikki näyttää hyvälle. On hyvä painottaa “tällä hetkellä“, koska edessä on vielä haastavat pari viikkoa ennen H-hetkeä. Nuo pari viikkoa sisältävät erilaisia urheilusuoritteita, jotka eivät juoksemisen kannalta ole taaskaan niitä kaikkein soveliaimpia, mutta minkäs sitä päällensä voi?

Tähän mennessä on kuitenkin sujunut suhteellisen hyvin. Viikkokilometrit olen pystynyt nostamaan lähemmäs kahdeksaakymmentä (80), mikä on jo sinänsä huomattava parannus ennätysvuoteeni. Katselinkin viikonlopun aikana tuota parin vuoden takaista treenipäiväkirjaa ja hieman sen sisältö pisti hymyilyttämään. Silloin tuli ainoastaan kerran juostua yli 70 kilometriä viikossa ja huomattavan moni maalis-toukokuun viikko jäi noin 20-30 kilometriin. Millähän konstilla sitä silloin tuon kolmen tunnin rajan alitti..? Nykyään toki tietää juoksusta enemmän kuin pari vuotta sitten, mutta jotenkin tuntuu sen olevan myös iso rasite. Tieto lisää tuskaa, vai mitä se Quintilianus aikanaan sanoikaan.

Juoksemisesta on tullut yhtä sykkeiden ja sekuntien kanssa painiskelua. Jätät yhden treenin väliin
ja saman tien alat miettiä, millä tuon nyt sitten korvaisi. Oma “juoksuohjelma” on muka välittömästi kriisissä ja ennätystoiveet tuhoutumassa ellei jotain korvaavaa löydy. Tuskinpa pari vuotta sitten oli ihan samoja aatoksia päässä, kun mietti niitä kahta viikkolenkkiä, jotka silloin huvitti/jaksoi/viitsi juosta. Ja silti se pidempi pyrähdys kulki kuitenkin suhteellisen hyvin.

Lauantaina kävin juoksentelemassa Kyrönjoella puolimaratonin ja se antoi uskoa tekemiseen. Toki tässäkään tilanteessa ei pystynyt keskittymään pelkästään juoksuun, sillä seuraavana päivänä alkoi futiksen sarjakausi. Juoksu tosiaan kulki ihan mukavasti ja lähdin kokeilemaan ajattelemaani maratonvauhtia eli suurin piirtein 4.10min/km. Se kulki sen verran hyvin, että kymmenen kilometrin jälkeen ajattelin nostella hieman vauhtia, jonka jälkeen seuraavat kilometrit veivät noin neljä minuuttia kukin. Viimeiselle viidelle kilometrille pystyin vielä melko kevyesti nostamaan vauhdikseni noin 3.45 min/km ja maaliintulon jälkeen jaksoi hyvin suunnata suorinta tietä makkarakojulle palautumista käynnistämään. Loppuaika oli 1.24,42, joka olisi saattanut järkevämmällä juoksulla tuosta parantuakin.

Sunnuntaina tosiaan pelattiin täydet 90 minuuttia jalkapalloa ja matsin ansiosta pääkoppani sai kyllä valtavan hyvää treeniä pettymysten käsittelyyn. Maanantaina kokeilin vielä pinkaista Botniahallissa valojänistestin, joten kolmen peräkkäispäivän saldona oli melkoinen rasite sekä jaloille että päälle. Valojänistestistäkin tuli tulokset juuri, mutta en ole vielä ehtinyt paneutua niihin sen tarkemmin. Ehkä se tuolla valmistautumisella kulki ihan hyvin. Enhän mä varmaan ole koskaan valmistautunut mihinkään oikeaoppisesti, vaikka tietoakin pitäisi jo löytyä. Herralle on vain suotu sellainen luonne, että välillä lähtee kunnolla lapasesta ja sitten koohotetaan suuntaan jos toiseenkin vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Enpä ainakaan jää tuleen makaamaan, vaikka häntäni alla saattaakin joku ikituli leiskua.

Näillä näkymin 2½ viikon kuluttua pitäisi tavoitella tuota kolmosen alle menevää aikaa ja sitä ennen olisi vielä useampia vaaratekijöitä reittini varrella. 

Oppia ikä kaikki, mutta oppiikohan sitä koskaan…

Viikko 1. 

Rauhallinen alku

Ma: Viidentoistakilometrin lönköttely
Ti: Pallottelua ja edestakasi juoksentelua 6km + sali
Ke: Viidentoistakilometrin pikkusen kovee juoksentelu
To: Salille pitäisi raahautua
Pe: Aamusta kympin lenkki
La: Viidentoistakilometrin lönköttely
Su: Pallottelua

Lenkkikavereita?

Päätepiste hiljaiselolle

Näillä näkymin tämän vuoden maraton tai jos pilkkua viilaillaan niin kaksi kolmasosaa kokonaisesta, ei jäänyt viimeiseksi koitokseksi kipittelyn saralla. Jotakin on jäänyt päättyvältä vuodelta ilmeisesti hampaankoloon, kun kilometrien keräily jaksaa taas houkuttaa :/ 

Uusi vuosi ja uusia epäonnistuneita kokeiluja on siis taas luvassa. Luonnollisestikaan viisaampien oppeja ei liiemmälti kuunnella, vaan hörskötetään oman mielen mukaan ja katsotaan, mihin se riittää. Vaikeusastetta nostellaan tällä kertaa muutamalla lisäkilolla elopainossa, muuten vaan yleisellä motivaation puutteella kaikkeen urheiluun liittyvään sekä varsinkin tällä hetkellä noin tuhannen tunnin univeloilla, mikäli se on mahdollista.

Elämä tulee olemaan taas yhtä kujanjuoksua, mutta toivottavasti se ei tällä kertaa pääty oman joukkuekaverin jalkaan! Toki sekin mahdollista on, mutta tärkeintä on muistaa, että matka tästä päivästä itse maratoniin on koko rupeaman tärkein vaihe, ei niinkään itse päätapahtuma. Melkoista häviäjän puhetta. 

Palataan asiaan sadan kilometrin päästä ja katsotaan mille maailma silloin näyttää!



Riikan reissu (reisilleen)

Reissusta on palattu ja olotila ei nyt mikään järin huikea ole. Riika näytti taas parhaita puoliansa lomanvieton kannalta, mutta varsinkin juoksenteluun sää oli aivan mahdoton. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta enkä usko valehtelevani kovinkaan paljon, jos sanon lämpötilan olleen varmaankin +30°C. Ihmisiä tipahteli pitkin matkaa ja ambulanssit kuljettelivat yhtenään uupuneita matkantekijöitä sairaalaan. Juomapisteet oli tällä kertaa ainakin oman kokemukseni mukaan hyvin hoidossa, mutta vilvoittavia "suihkuja" olisi saanut kyllä olla huomattavasti enemmän. Käsittämättömän kovia ovat ne ihmiset, jotka tuolla kelillä maaliin selvisivät. Hattua nostan ja suuresti arvostan!
 

Joku ei taida kuulua kuvaan =)

Mutta sitten on näitä kavereita, jotka ei loppuun asti pystynyt taivaltamaan. Ja minähän kuulun siihen joukkoon. Luovuttamisen lordi, pettymyksen paroni, keskeyttämisen kuningas, yksinkertaisesti luuseri. Nämä tunteet ovat päällimmäisenä mielessä, vaikka eipä tuo rikkinäinen jalka taivaltamista ainakaan helpottanut tuossa paahteessa. Lauantaina kokeilin juoksemista ensimmäisen kerran lähes viikkoon ja joka askeleella tuntui kuin raastinraudalla hermopäitä hellittäisiin. Päätin kuitenkin mennä lähtöviivalle, vaikka loppu saattaisikin olla edessä saman tien.

Lähtönumero oli aikaisen ilmoittautumisen sekä tavoiteajan vuoksi niinkin pieni kuin 70 ja tämän johdosta löysin lähtöviivalla itseni tummien miesten vierestä. Jotenkin tuli semmoinen olo, että nyt taidetaan painia pikkuisen eri painoluokassa niiden kavereiden kanssa. Näinhän se toki onkin, sekä kirjaimellisesti että juoksuvauhdillisesti. Kaverit karkasivat heti lähtöpamauksen kuultuaan horisonttiin, mutta oma horisonttini pysytteli sen jälkeenkin mustana kuin pimein yö. Missään ei näkynyt majakkamaisia pelastavia valonpilkahduksia, vaan purjehdin säkkipimeässä henkisten sekä fyysisten karikoiden ahdistellessa.

Jalka ei tosiaan ollut ihan parhaassa tikissä ja tämän johdosta jouduin muuttamaan juoksutyyliäni enemmänkin kantapäävoittoiseksi. Tämä pakollinen tekniikkamuutos toi kisaan taas oman mausteensa ja juoksemisesta tuli varsinkin reisille melkoinen koettelemus. Jo ensimmäisen kympin aikana tein henkisesti varmastikin väärän päätöksen ja annoin itselleni luvan luovuttaa puolimatkan jälkeen, mikäli jalka ei turru siihen mennessä. Olisin tyytynyt vähempäänkin kuin pinkfloydmaiseen “miellyttävästi turtaan”, mutta en tavoittanut edes siedettävää tunnetta hammasta purressani ja kauheaa hellettä vastaan taistellessani.
 

Maratonin jälkeen otettu kuva kertoo karua kieltään nilkan kunnosta

 
Jalan piikkiin ei silti voi kaikkea laittaa, vaan huonossa lopputuloksessa osasyynsä oli myös liian innokkaalla alkuvauhdilla. Ensimmäinen kymppi kulki melkeinpä järjestään alle neljän minuutin kilometrivauhtia ja syke paineli aivan liian korkealla. Puolikkaan täyttyessä olin himmaillut vauhtia pikkaisen ja puolikas menikin juuri tavoiteajan mukaan 1.26. Tässä vaiheessa peli oli kuitenkin jo menetetty; sekä henkisesti että fyysisesti. En kehdannut jättäytyä radalta suuren yleisön edessä ja olinkin lönkötellyt 27 km täyteen, kunnes löysin sopivan kohdan siirtyäkseni takavasemmalle. Mietin vielä tuossakin kohdassa, että jospa nyt vain vauhtia himmaamalla antaisin mennä loppuun saakka, mutta uskon tehneeni oikean päätöksen. Nyt ainakin sain hyvän treenin ja pystyn aloittamaan uuden harjoittelun seuraavaa haastetta varten kenties jo viikon kuluttua.
 
Mitä tästä puolesta vuodesta sitten jäi käteen? Jaa-a.. Projekti lähti hyvin käyntiin, mutta loppua kohden vastoinkäymisiä rupesi pulpahtelemaan turhankin tiiviiseen tahtiin. Elämäntilannekaan ei varmaankaan aivan paras mahdollinen perheenlisäyksen vuoksi ollut, mutta paremmalla asioiden järjestämisellä tuo seikka ei olisi vaikuttanut näin paljon liikkumiseen. Monesti tuli jäätyä kotia väsymykseenkin vedoten, vaikka silloin olisi sitten voinut tehdä lyhyemmän lenkin. Nämä ovat tekosyitä, jotka näkyvät lopputuloksessa karulla tavalla. Niitä tekosyitähän löytyy, mutta niistä olisi päästävä eroon, mikäli tavoitteet toteutuisivat vielä tämän vuoden aikana.

Alkuun taisin sanoa kokeilevani treenaamista lailla oikeiden maratoonareiden ja nyt nuo niin toiveikkaan uhmakkaat sanat saavat lähinnä huvittuneen hymyn huulille. Eiköhän tämä nyt ole monelle tullut aika selväksi, että tyylini on ja tullee olemaan melkoista pomppimista paikasta toiseen huolimatta siitä, että laatisinkin suuria suunnitelmia pidemmälle aikavälille. Koko ajan pitää tapahtua jotakin, muuten tämä ei ole minun elämääni. Ei se varmasti ole paras lähtökohta maratonille, mutta onhan tuollakin nyt jonnekin asti päästy. Tällä kertaa jopa 27 kilometriin :o
 
Kujanjuoksija vaikenee nyt ainakin hetkiseksi, mutta uudet haasteet ovat jo oven takana. Ehkä palaamme estradille näiden uusien juttujen osalta, ehkä emme. Suurkiitokset kaikille lukijoille, nyt koneet kiinni ja lenkille!

Pätsi, pelko & paisunta

Johan on lämmintä. Mittari näyttää +29 °C ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Tarjolla ei siis ole ihan sitä parasta juoksentelukeliä. Herätyskello on viritelty pirisemään jo kuudelta aamulla ja aamupalat tilattu suoraan huoneeseen. Nestettä on tullut litkittyä sen verran paljon, että pian eivät taida kireimmät juoksupaidat mahtua päälle. Tämän viikon juoksukilometrit näyttävät samaa kuin suositeltava tulos sunnuntaiaamuisessa puhallustestissä eli puhdasta nollaa, mutta illan mittaan olisi tarkoitus uskaltautua kokeilemaan lenkkareita kaukaisissa alapäissäni ensi kertaa sitten loukkaantumisen jälkeen.

Pelottaa.

Tätähän tämä urheilu toki pahimmillaan on, pitäisi vain osata suhtautua asiaan oikealla tavalla. Treenaat puoli vuotta ja yksi väärä valinta kaataa haaveet pahemmin kuin Jore Marjaranta venyttää vokaaleita hittibiisissään. No eipä tämä nyt muutenkaan tosin ihan oppikirjojen mukaan ole mennyt, joten jalan jotenkin ihmeellisesti kestäessä rääkin, niin ennätyksen saavuttamiseksi olisi silti valtavasti tekemistä. Ennätys taitaa olla jopa mahdoton haave, mutta se asia on selvillä viimeistään huomiseen puoleenpäivään mennessä. Mikäli koet kiinnostusta, tarvetta, viehtymystä tai taipumusta etäväijyntään, niin se onnistuu linkkiä räpläämällä eikä palvelu vaadi muuta kuin nimen.

http://www.uzmundrini.lv/en/ mahdollinen startti tapahtuu aamusta puoli yhdeksän aikaan.

Huomenna sitten kujanjuoksu tulee tämän tiensä päähän. Nyt se näyttää umpikujalta, mutta ehkäpä siellä sittenkin on reitti auki…

Eipä tuo aivan terveelle vielä näytä eikä tunnu..

Ruutupaitojen juoksuosastoa kolmin kappalein. Yhteenlasketulta painoltaan kuvasta luulisi löytyvän maratoonareita neljä kappaletta! :) 

Lenkkiin valmistavalla lounaalla. Vaikea arvata mikä noista kolmesta on kujanjuoksijan "ruoka" :)

Ei mene ihan tuubiin eikä oikeastaan putkeenkaan

Pitkästä aikaa kujanjuoksijallekin on tapahtunut jotain julkaisemisen arvoista. Ja yllätys on varmasti massiivinen, kun kyseessä on kylmän nykymeiningin mukaisesti jotain vähemmän positiivista juoksua ajatellen. Eilen oli kova jalkapallotaisto paria sarjatasoa ylempänä pelaavaa joukkuetta vastaan enkä olisi ollut pelaamatta, vaikka eteen olisi kannettu sitten minkälaisia riihikuivakasoja tahansa. Tiedostin toki vaarat maratonin jo hönkiessä niskaan, mutta voihan sitä kotiterassillakin saada osumaa vaikkapa satelliitista lepolassella loikoillessaan, mikäli taivaallinen viestintäväline päättää pudota väärään paikkaan.

Voisihan tuo paremmallekkin 5päivää ennen maratonia näyttää.... :)

Peliaikaa oli tainnut kulua viitisen minuuttia, kun sisäinen taivaanrannan maalarini vaihtoi sateenkaaren värit sysimustaan. Kun sitä vähiten odotti, niin sieltähän se näkymätön herra Murphy laittoi hämmentävässä tilanteessa lusikkansa soppaan. Pelitilanne oli aivan normaali, mutta jotenkin vain onnistuin rikkomaan nilkkani nivelsiteet kontaktissa vieläpä oman joukkueen pelaajan kanssa. Tällä hetkellä tavallinen kävelykin sattuu melko lailla, mutta onnekseni jalka ei ole kovin pahasti paisunut tai tummunut. Voihan olla, että tästä selviää muutaman päivän täyshuililla ja sunnuntaina kipiteltäisiin maaliin ennätysajassa tai sitten ei. Aikaahan on vielä ne ruhtinaalliset viisi päivää ennen H-hetkeä... Matsinkin lopulta hävisimme, vaikka saimmekin valtavan ennakkosuosikin välillä köysiin, joten sieltäkään ei ole pumpattavissa iloa, paitsi nyt ehkä huimasta taisteluilmeestä. Ja sitä saatan tarvita tulevana pyhänä…

Perjantaina sitten tosiaan olisi lähtö kohti kevään juoksujen loppuhuipennusta. Pari päivää tankataan ja sunnuntaina klo 8.30 minut toivottavasti löytää lähtöviivalta yhdessä viiden muun Ruutupaitojen juoksujaoston jäsenen kanssa. Aikatavoitettani olen tässä viime ajat pohtinut aikalailla ja olen tullut siihen päätelmään, etteivät viimeisen kuukauden huonot harjoittelut voi olla näkymättä loppuajassa. Siinä en kuitenkaan näe mitään mieltä, että lähtisin juoksentelemaan huvin vuoksi jonkinmoisen sunnuntailenkin. 

Ennätystä lähdetään yrittämään, mutta tämä alkuperäinen neljän minuutin kilometritavoite saattaa kyllä olla turhan kova tähän väliin ja ehkäpä sen aika voisi olla sitten syksymmällä. Olisin erittäin tyytyväinen, mikäli pystyisin takomaan keskimääräisen kilometrin aikaan 4.05-4.10. Silloin loppuaika olisi rahtusen alle 2.55 ja viime vuoden 2.57 paranisi edes hyppysellisen. Sääennusteet eivät ole mitään kaikkein otollisinta juoksukeliä luvanneet, vaan pahimmillaan voi olla aurinkoista ja jopa 29 astetta lämmintä, joten tämäkin vaikuttanee kropan energiavarastojen riittämiseen aikalailla negatiivisesti.

Loppuviikosta voin laitella linkkiä sivuille, mistä juoksua pystyy seurailemaan reaaliaikaisesti, mikäli nyt jotakuta sattuisi vaikka kiinnostamaan. Tällaista tällä kertaa ja vähiin tämä on käymässä.